Tunnustan nyt avoimesti, että kadehdin suunnattomasti ihmisiä, jotka pystyvät kaikessa rauhassa pelaamaan pelikonsolia vähät välittämättä tyhjästä jääkaapista, pesemättömistä pyykeistä, likaisista astioista tai petaamattomasta vuoteesta.
En ole vuosikausiin listannut ärsytyksen aiheita, joten päätin tehdä sen nyt. En enempää enkä vähempää siksi, että minun pitäisi parhaillaan tehdä ihan kaikkea muuta.
Aion nyt jakaa ajatuksiani lasten kanssa erilaisissa kulkuvälineissä matkaamisesta siitäkin huolimatta, että en ole suurperheen äiti.
Rivien välistä täällä blogissa on aiemminkin ollut luettavissa, että nuorempana olin melko pitkään sinkkuna. Minulla oli silloin kuitenkin vilkas ja holtiton seuraelämä. Nyt kun olen onnellisesti naimisissa, haluan valottaa yhtä tuon elämänvaiheen varjopuolista hieman.
Ostimme mieheni kanssa tämän meidän kotimme. Asuntolaina herätti minut pohtimaan aikuisuutta.
Olen viime aikoina ollut paljon tekemisissä työaikalain kanssa etenkin ylitöiden osalta. Mielestäni jokaisen palkansaajan olisi hyvä perehtyä näihin asioihin, jotta tuntisi omat oikeutensa.
Vertaillessani viiden vuoden takaista huoliteltua itseäni ohimennen kävelylenkin yhteydessä napsaistuun otokseen, jota varten en jaksanut pestä edes hiuksia saati meikata, pohdin, miten paljon voikaan tapahtua puolessa vuosikymmenessä.
Lähes joka ilta on olo kuin olisin jäänyt junan alle, mutta silti tuntuu, etten saa mitään aikaan.
Aiemmin ajattelin, että ihminen on joko ekstrovertti tai introvertti, mutta viime vuosina olen tajunnut, että ihmisessä voi olla piirteitä molemmista.