Syksy 2024

Herään aamulla ani varhain ilman kellonsoittoa. Kuulostelen hiljaisuutta talossa. Lapset nukkuvat vielä. Nousen ääneti, etten herätä aviomiestäni. Laitan polviin asti ulottuvat villasukat jalkaan ja kietoudun pehmeään aamutakkiin. Tassuttelen kylpyhuoneen kautta keittiöön. Valkoinen lautalattia narisee hieman jalkojeni alla.

Kahvia juodessani katselen pihalle. Omenapuiden sato on jo kerätty ja vanha vaahtera pukeutunut syksyn väreihin. Muistelen alkusyksyn puutarhajuhlia, naurunremakkaa ja lyhtyjä, jotka valaisivat pihaa.

Ajatus karkaa kuluneeseen puolivuosikymmeneen. Muistan elävästi, kuinka viisi vuotta sitten istuin Pakilassa kuunnellen pihalta kantautuvaa lehtipuhaltimen vaimeaa hurinaa, haaveillen talvesta ulkomailla. Kukapa olisi osannut arvata, että tuo talvi muuttuisi yllättäen muutaman vuoden mittaiseksi.

Espanjassa oli loputon kesä ja leppoisa elämänrytmi, mutta miehen saadessa mahtavan työtarjouksen Lontoosta, siihen ei voinut olla tarttumatta. Sitä paitsi asuihan tuossa suurkaupungissa jo useampi läheinen ystäväkin. Päätös oli helppo.

Vasta kun pikku-Arvi ilmoitti tulostaan, päätimme palata Suomeen. Raskaus oli paljon helpompi kuin ensimmäinen. Siinä missä tytärtä odottaessani kärsin rajusta pahoinvoinnista neljä kuukautta, ei tätä huomannut kuin omituisista ruokahimoista sekä hiljalleen kasvavasta vatsasta. En ole koskaan ennen välittänyt appelsiineista, mutta silloin olisin voinut elää pelkästään niillä.

Synnytyskin sujui kuin tanssi verrattuna ensimmäiseen. Yrittäjänä minulla ei ollut tietenkään varaa pitkään äitiyslomaan. Onneksi sain kuitenkin järjestettyä kaiken niin, että hoidin pakolliset työt pikkuisen päiväuniaikaan isosiskon ollessa päiväkodissa.

Kun Arvi oli vuoden vanha, hänkin aloitti varhaiskasvatuksen piirissä. Samaan aikaan muutimme tänne Puu-Käpylään unelmieni taloon ja Helvi meni eskariin. Jotenkin elämä asettui vihdoin uomiinsa.

Pian toisen lapsen saamisen jälkeen minulle tuli valtava kaipuu takaisin taivaalle. Niinpä puolisen vuotta sitten lähdin taas lentoyhtiöön osa-aikaisesti. Miehellä on joustavat aikataulut. Saamme hyvin järjesteltyä arjen lentotöineen ja yrittäjyyksineen.

Se vaatii hieman ennakointia, kalenterin synkronointia. Siihen olemme tottuneet vuosien tuomalla rutiinilla. Kaikesta huolimatta tuntuu, että meille jää paljon yhteistä aikaa perheenä. Usein minun työviikkoni on vain nelipäiväinen.

Havahdun mietteistäni. Tänään ei kuitenkaan ole univormupäivä. Tänään puen päälle luottomekkoni sekä mustan mohair-villatakin, joka ulottuu aina pohkeisiin saakka.

Muut heräilevät hiljalleen. Hekin löytävät tiensä keittiöön. Huoneen maalaisromanttista sisustusta hallitsee ikivanha puuhella. Syömme puuroa suuren valkoisen pöydän ääressä.

Yläkerrassa on vain lasten makuuhuoneet, pieni kylpyhuone ja välitila, jota kutsumme leikkinurkaksi. Tässä talossa rakastan eniten olohuoneen valtavaa sohvaa, johon mahdumme kaikki loikoilemaan. Puutalossa on ihana tunnelma, enkä usko haluavani enää koskaan muuttaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laittaudun valmiiksi muun perheen vielä aterioidessa. On minun vuoroni viedä lapset. Helvi yrittää auttaa kaksivuotiasta vaatteiden pukemisessa. Pikkuveli haluaa kuitenkin pukea päättäväisesti itse.

Kävelemme lähellä sijaitsevalle päiväkodille ihmetellen tietä reunustavia valtavia puita. Saatan myös ekaluokkalaisen kouluun. Hän vilkuttaa iloisena keltainen reppu selässä heiluen. Tunnen samanaikaisesti ylpeyttä ja haikeutta.

Hyppään Mäkelänkadulla raitiovaunuun kohti Töölöä. Mietin, että voisin hakea ison maitokahvin mukaan ennen kuin suuntaan työhuoneelle. Syksyinen aamu on kirpeä. Kiitän itseäni siitä, että laitoin ylleni vanhan punaisen villakangastakkini. Kumisaappaat olisivat ehkä olleet paikallaan, mutta nilkkurit saavat nyt ajaa saman asian.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katselen ikkunasta ulos aamu-unista Helsinkiä miettien päivän aikataulua. Minun on tarkoitus kirjoittaa aamupäivä ja sitten käydä asiakkaan kanssa lounaspalaverissa, jonka jälkeen olisi yhdet kampanjakuvaukset. Haluan päästä ajoissa kotiin, ettei pienen koululaisen tarvitse olla yksin.

Ystävä laittaa viestin kysyen, lähdenkö illalla joogatunnille. Mieluusti, vastaan. Kiitän itseäni siitä, että tein edellisenä iltana ruoan valmiiksi. Raitiovaunun kolistessa jo pitkin Runeberginkatua hymyilen itsekseni miettien, miten onnellinen olenkaan.

Millainen on sinun unelmien aamusi viiden vuoden kuluttua?

Vastaa

Up ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: