Ajatuksiani lähestyvästä synnytyksestä

Kaikkia ympärilläni tuntuu kovasti kiinnostavan, pelottaako minua synnytys. Miten voisin pelätä jotain, jota en ole koskaan kokenut? Toki olen kuullut paljon (kauhu)tarinoita aiheeseen liittyen ja ymmärrän pääpiirteissään, mitä on odotettavissa.

Miten olen valmistautunut tulevaan koitokseen? Ei, en ole käynyt synnytysvalmennuksessa. Päädyin tällaiseen ratkaisuun lähinnä siksi, että en voi sietää niitä siellä olevia muita raskaita naisia. (Miksi ihmiset muuttuvat lässyttäviksi mahansilittelijöiksi ollessaan paksuna?) En ole myöskään hankkinut doulaa.

Olen sen sijaan valmistautunut synnytykseen kirjoittamalla neuvolasta saamaani lomakkeeseen, että haluan kaiken mahdollisen kivunlievityksen. Olen myös pakannut sairaalakassin valmiiksi, koska tiedostan, että lähtö voi tulla koska tahansa ja siitä on sitten leikki kaukana, jos minulla ei olekaan villasukkia tai unimaskia mukanani.

Muuten olen melko rauhallisin mielin ja ajattelen ehkä naiivisti, että kyllä se vauva sieltä tavalla tai toisella ulos tulee. Synnyttäminenhän on maailman luonnollisin asia. Luotan omaan kehooni ja vielä enemmän luotan moderniin lääketieteeseen sekä osaaviin kätilöihin. Sääliksi käy lähinnä avomieheni, jolle tilanne lienee suorastaan kammottava: Tulen nimittäin epäilemättä ilokaasupäissäni kipujen keskellä kiroamaan hänet alimpaan helvettiin ja sättimään häntä siitä, että hän vain seisoo tumput suorana  eikä ole millään tavalla hyödyksi. En kuitenkaan halua hänen olevan millään tavalla hyödyksi, sillä olen kieltänyt pyhästi häntä katsomasta sitten sinne, mistä vauvat tulevat.

am8qq4x_700b
Kuvat täältä

En siis pelkää itse synnytystä, mutta ahdistaa se, että sitten kun olen valvonut vähintään 36 tuntia, strategiset paikat ovat revenneet tai vaihtoehtoisesti minulla on kipeä sektiohaava ja makaan osastolla ihan baby blues -hormoneissa ällistyneenä yrittäen epätoivoisesti imettää verestävine nänneineni, paukkaavat kaikki sukulaiset, ystävät, tuttavat sekä naapureiden kissankaimat paikalle pällistelemään. Ymmärrän toki, että kaikilla on kiire nähdä kohdussani yhdeksän kuukautta köllötellyt Suuri Elämän Ihme, mutta minua ajatus ihmispaljoudesta sairaalahuoneessa ja kaikesta siitä hössöttämisestä lähinnä puistattaa. Tottakai olen iloinen, että elämässäni on heitä, jotka välittävät pienestä perheestämme niin paljon, että vaivautuvat sairaalaan asti meitä tervehtimään, mutta minua itseäni tuo miljöö ylipäätään ahdistaa ja voin kuvitella tilanteen olevan kaiken kaikkiaan absurdi. Mielestäni vauvaa voi tulla sitten sankoin joukoin katsomaan kun olemme rauhassa kotiutuneet ja itsekin tutustuneet uuteen tulokkaaseen.

Täytyy kyllä tähän loppuun vielä raskaushormoneista herkistyneenä myöntää, että odotan ihan valtavasti synnytyksen jälkeistä aikaa. Nimittäin kylmäsavulohta ja lakritsia onkin jo ollut kamala ikävä!

3 kommenttia artikkeliin ”Ajatuksiani lähestyvästä synnytyksestä

  1. Kaikeksi onneksi nykyisin on tiukat säännöt vierailuajoista, ja ketkä ylipäänsä pääsevät osastolle. Omassa sairaalassa oman perheen (siis puolison ja mahdollisten lasten) lisäksi vierailla sai vain isovanhemmat, vierailuaika kesti 2 tuntia ja jos on ”kimppakämpässä” niin heidät pitää tavata yleisissä tilossa. Perhehuoneet ja muut omat huoneet on tietysti asia erikseen. Eihän osastolla olisi mitään rauhaa ja kaiken lisäksi kamala infektioriski, jos jokaisen synnyttäneen luona ramppaisi puoli kylää. 🙂 Uskoisin, että sama käytäntö tai ainakin hyvin samantyylinen on joka sairaalassa.

    Tykkää

  2. Päivitysilmoitus: Anna mulle ne vastaukset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s